5.2.2024

Gerrit Gielen

Johdanto

”Millaiseksi jokainen haluaa tulla, mutta kukaan ei halua sellainen olla?”

”Vanha.”

Meidän yhteiskunnassamme ikääntyminen liitetään pelottaviin tosiasioihin, kuten fyysiseen ja mielen haurastumiseen, ystävien ja rakkaiden menettämiseen, eristyneisyyteen, yksin asioista selviämiseen ja terveydenhuollon uhkaaviin kustannuksiin. Media esittää asian niin, että kukaan ei halua tulla vanhaksi. Kysymys on siis siitä, miten käsittelemme vääjäämätöntä? Miten pääsemme elämämme loppupuolelle luottavaisesti ja yhteydet säilyttäen?

Jokainen lähestyy vanhenemista omalla tavallaan. Tässä kirjoituksessa kerron mitä itse ajattelen siitä, koska synnyttyäni vuonna 1956 minua pidetään nyt vanhana, ja kohtaan samoja kielteisiä mielipiteitä ja tosiasioita. Mielipiteet vanhenemisesta niin kuin niitä esitetään tämän päivän yhteiskunnassa ovat pohjimmiltaan vääriä ja yleensä kielteisiä. Jos voisimme päästää irti näistä loppuun kuluneista ajatuksista, vanheneminen voisi olla rikastuttava, riemukas ja vapauttava polku valoon, totuuteen ja omaan itseensä.

Saatan kuulostaa naiivilta, mutta minä uskon, että ne vuodet, joita meillä on jäljellä maapallolla, voivat olla aikaa, jolloin keskitämme huomion jälleen alkulähteeseen, nykyhetkeen. Vanhuuden ei tarvitse merkitä samaa kuin tarkoituksettoman ja ilottoman elämän viettäminen. Kysy itseltäsi miksi voit olla niin varma, ettei näin voisi olla asian laita. Älä usko kaikkea mitä luulet. Pidä mielessäsi, että useimmat ajatukset vanhenemisesta leikittelevät peloillamme. Hylkää ne virheellisinä ja rajoittavina.

Jos olet varma, että vanhuus on sen katselemista, kun keho rapistuu eikä kuoleman jälkeen ole elämää, silloin toivoa ei ole. Miksipä ei elättelisi sitä mahdollisuutta, että kuoleman jälkeen on elämää ja että aina on toivoa siitä, että jatkamme olemassaoloa ilman kehoa. Jos kokeeksi heität omat uskomuksesi syrjään, toivo herää. Mitä siinä voi menettää? Universumin toiminta saattaa erota siitä, mitä sinä kuvittelet. Katso elämääsi taaksepäin avoimin mielin. Kuinka monta kaunista ja selittämätöntä asiaa sinulle on tapahtunut elinaikanasi? Emmekö me kaikki ole ihmeitä, puhumattakaan universumin valtavuudesta?

Näin erään elämänsä loppuvaiheessa olevan tunnetun psykologian professorin haastattelun. Hän kuoli monta vuotta sitten, mutta en koskaan unohda mitä hän sanoi: ”Miksi kukaan ei voi rehellisesti myöntää, että me emme todellakaan ymmärrä yhtään mitään?” Jopa ihmiset, jotka ovat asiantuntijoita omalla alallaan ja joilla on runsaasti tietoa, tunnustavat elämän mysteerin ja ihmeen ja myöntävät, että ymmärryksemme siitä on äärimmäisen rajallinen. Jos lakkaamme turvautumasta liialliseen ajatteluun ja järkeilyyn, voimme täyttää päivämme ilolla ja toivolla.

Katso rehellisesti omaa elämääsi. Katso jonkun silmiin ja huomaa ja tunne mitä niiden takana on, sillä näet selittämättömän ihmeen läsnäolon. Epävarmuudessa on tilaa mysteerille ja toivolle. Elämäsi syvällisimpiä hetkiä ei voida kuvailla tai selittää sanoin, koska ne ovat mysteerejä. Kun me vanhenemme, päästä tämä mysteeri sisään ja kutsu se omaan tietoisuuteesi. Vanhuuden on tarkoitus olla syvällinen henkinen prosessi, ja se koostuu irti päästämisestä ja sallimisesta.

Irti päästäminen

”Kaikki pienenee”, kuulin kerran erään ikääntyneen naisen sanovan. Siksi monet meistä eivät mieluusti odota sitä, koska nainen on oikeassa; kyse on menetyksen ja pienenemisen ajasta. Me rappeudumme fyysisesti ja mielellisesti. Lapsemme ovat kiireisiä emmekä näe heitä niin usein. Me ymmärrämme maailmasta yhä vähemmän ja vähemmän. On hankalaa pysyä kärryillä kaikesta, mitä ympärillämme tapahtuu. Nuoruutemme on mennyttä, ja monet ystävistämme ovat myös poistuneet. Eipä ihme, ettemme halua tätä tapahtuvan meille. On ironista, että juuri siksi ettemme halua sen tapahtuvan emmekä voi hyväksyä sen tapahtuvan, me härkäpäisesti tarraudumme siihen. Se on tragedia, koska tarrautuminen mihin tahansa tekee vanhenemisesta hankalaa. Muutosta vastustaessamme  me kärsimme, koska emme pysty päästämään irti ja menemään elämän ja tietoisuuden virran mukana. Jos emme päästä irti, uimme vastavirtaan, ja ajan myötä tämä vaivannäkö vie meiltä voimat. Epätoivoinen rimpuilu vie todella paljon energiaa. Olemme kirjaimellisesti ”vanhoja”, kun tarraudumme ajatuksiin, joiden aika on mennyt, ja samalla vastustamme uutta, mikä voisi tuoda nuorekasta, uudistunutta energiaa elämäämme.

Mitä irti päästäminen tarkoittaa? Kaikki on jatkuvassa muutoksessa. Katso ympäröivää maailmaa ja vertaa sitä siihen, mitä näit lapsena ollessasi. On selvää, että asiat ovat muuttuneet todella paljon. Jos kaikki on jatkuvaa muutosta, miksi pidämme kiinni siitä, minkä tiedämme menevän pois? Miksi emme voi irrottaa otetta ja päästää irti? Ihmisillä on kummallinen piirre pitää kaikin keinoin kiinni asioista, ihmisistä ja ajatuksista. Onko mahdollista olla takertumatta ja tarrautumatta, ja sen sijaan sanoa Kyllä elämälle ja niille muutoksille, joita se vääjäämättä tuo mukanaan?

Mielemme on täynnä ajatuksia itsestämme, millaisia olemme, mitä meille tapahtui menneisyydessä ja millainen maailman tulisi olla. Tarkkaile näitä ajatuksia ja ideoita, jotka ovat ankkuroituneet menneisyyteen. Aivan kuten laivan ankkuri estää laivaa menemästä merivirtojen mukana, nämä ajatukset muodostavat sisäisen energia-ankkurin, joka pitää meidät yhteydessä menneisyyteen ja estää siirtymästä eteenpäin. Kun huomaamme tämän vanhenevassa ihmisessä, me sanomme, että hän on piintynyt omiin tapoihinsa. Toisin sanoen hän on ”vanha”.

Ajattelumme ankkuroi meidät menneisyyteen, menettelytapoihin, joilla asioita ennen hoidettiin, vanhoihin hyviin aikoihin, ja juuri menneisyydessä eläminen tekee meistä vanhoja. Kun olemme jumissa ja ankkuroituneet, se on kasvun loppu. Joskus emme tajua, että pidämme kiinni vanhentuneista, loppuun kuluneista ajatuksista, jotka kuuluvat menneisyyden maailmaan eivätkä nykyisyyteen. Nuo ajatukset, joista pidämme niin tiukasti kiinni, eivät vastaa sitä, millaisia me todella olemme. Me emme ole ajatuksiamme. Olemme puhtaan valon ajattomia olentoja.

Kaikin keinoin menneisyydestä kiinni pitävät ihmiset marmattavat nuorista ihmisistä, jotka eivät elä heidän odotustensa mukaan. He näkevät vapaita ja estottomia nuoria ihmisiä, joita kiinnostaa vähemmän raataa itseään kuoliaaksi ja joita kiinnostaa enemmän nauttia elämästä. Nämä nuoret ihmiset eivät anna lokeroida itseään, mutta tukemisen sijasta heidät tuomitaan terävästi.

Nuoruudessani 1960-luvulla monilla miehillä oli pitkä tukka, ja se tulkittiin sen merkiksi, että sivilisaatio oli taatusti tulossa matkansa päähän. ”Pitkätukkainen työtä vieroksuva pummi” oli yleinen parahdus. Heidän arvionsa mukaan oli väärin, että mies kasvatti kauniit hiukset päähänsä, arvosti feminiinistä puoltaan ja nautti vapaasti valitsemaansa elämää. Tällaista tuomitsemista ei tapahtunut pelkästään 60-luvulla, sitä on tapahtunut kautta koko ihmishistorian. Vanhempi sukupolvi marmatti aina uudesta sukupolvesta – menneisyys oli parempaa kuin nykyisyys, nuorilta puuttuu luonteen lujuutta ja he tekevät mitä haluavat eivätkä toimi sääntöjen mukaan. Lopulta mariseminen vaimeni, koska elämällä on keinonsa mennä eteenpäin. Aurinko nousee yhä idästä. Me pidämme muutosta pahana, negatiivisena, huonompiarvoisena, ja näitä kriittisiä arviointeja on annettu aikojen alusta saakka.

Ihmiset, jotka tuomitsevat nuoria, tuomitsevat oman sielunsa energian. Sielu haluaa kasvaa, laajentua ja seikkailla, mutta sen sijaan kuluneet ajattelutavat ja tuomitsemiset estävät sitä kiitämästä radallaan. Vanhuuden ei tarvitse olla vanhan ajattelutavan kumppani. Joskus näemme vanhan ihmisen, mutta voimme tuntea hänen olevan henkisesti nuorekas. Se on mahdollista. Nämä seniorit ovat avoimia, hyväksyviä, uteliaita ja tuomitsemattomia. Se on varma nuorekkuuden merkki riippumatta siitä, miten vanha on.

Ensimmäinen askel irti päästämiseen alkaa epäilyksen hyväksymisestä, sillä jos myönnämme epäilevämme, me tunnustamme oman tietämättömyytemme. Ihminen, joka ei kyseenalaista omaa ajatteluaan, olettaa tietävänsä kaiken. Sokrates sanoi: ”Tiedän sen, etten tiedä mitään.” Se on ensimmäinen askel – myöntää se, miten vähän tiedämme. On mahdollista omaksua epäilyksen siemen ja tajuta, että aito itsemme eroaa siitä persoonasta, mitä luulemme olevamme. Suurimmassa osassa maailmaa ei kuitenkaan ajatella näin.

Päästä irti ajasta kokeaksesi oman ikuisen itsesi.
Päästä irti tilasta hyväksyäksesi ykseyden universumin kanssa.
Päästä irti minuudettomuudesta tullaksesi enemmän omaksi itseksesi.
Päästä irti pelosta tukeaksesi rakkautta.
Päästä irti suppeasta ajattelusta – olet luovempi.

Päästä irti rajoittavista ajatuksista ja elämäsi muuttuu; olet rajaton ja ikuinen.

Salliminen

Irti päästäminen helpottuu, kun tajuamme, että voimme sallia jotakin kaunista tulevan tietoisuuteemme.

”Sinusta tulee vanha, kun tarraudut johonkin, mikä on mennyttä. Et salli uutta itsellesi, mikä tuo aina mukanaan nuorison uudistavaa energiaa – nuoruutta.”

Tämä on vapauttava ajatus, koska uusi tuo aina mukanaan virkistävää, nuorekasta energiaa, ja kun sallimme tuon energian tulon, se on avain ikuiseen elämään.

Me kuolemme syntyäksemme uudelleen, mutta sen ei tarvitse olla äkkinäinen siirtymä. Aivan kuten sikiö kehittyy kohdussa, valon enkeli kehittyy vanhenevassa ihmisessä. Tämä enkeli kantaa mukanaan tietoisuutta kosmisella matkallaan ja pystyy jättämään taakseen maallisen kehon pitämättä siitä kiinni. Tämä on uuden ajan enkeli. Kun ikäännymme, tämä enkeli auttaa meitä kasvattamaan uudet siivet ja kun päästämme tuon enkelin sisään, meistä tulee se, ja me voimme päästää myös vanhasta irti.

Olemme (lähes) täysin hukanneet itsemme uskomusjärjestelmiimme ja tässä maailmassa elämisen pelkoon, missä korostetaan tehokkuutta, menestyksen näyttämistä ja sellaisena olemista ja oravanpyörässä voittamista. Mutta nyt meissä on jotakin, mikä havaitsee ja kokee asioita eri tavalla eikä halua elää vanhaan tyyliin. Kun hoivaat tätä sisäistä enkeliä, sinä olet se ja uusi elämä paljastuu näyttäen sinulle voimansa, valonsa ja eheytensä. Päästä irti entisestä ja anna enkelin tulla sisään. Sitä on vanheneminen.

Irti päästäminen on helpompaa ja luonnollisempaa, kun tajuamme millaisia olemme salliessamme aidon itsemme tulla esiin. Kun me vanhenemme, meistä voi tulla sellaisia, jollaisia todella olemme. Olemme näytelleet jotakin roolia niin kauan tässä maailmassa, että luulemme olevamme tuo rooli ja että elämän mittainen ottelu on kaikki mitä on olemassa, mutta ikääntyessämme tulemme huomaamaan, että olemme enemmän.

Syvimmällä tasolla vanhenemisessa ei edes ole kyse irti päästämisestä sinällään niin paljoa kuin halukkuudestamme ottaa vastaan ja palauttaa se totuus, jollaisia me olemme. Kyse on kasvusta, ei kuihtumisesta. Kyse on vapautumisesta, sallimisesta. Me vapaudumme epätotuuksista, fyysisen maailman kahleista. Vanhenemisessa jätämme ainiaaksi taaksemme fyysisen todellisuuden rajoitukset ja yhteiskunnan rajoitukset kaikkine pakkoineen ja pelkoineen. Se on prosessi, jossa sallimme jumalallisen todellisuutemme, ikuisen itsemme ja vapautemme tulla etualalle. Miksi se on niin vaikeaa? Koska se, millaisia me todella olemme, on ristiriidassa sen kanssa, millaisia luulemme olevamme. Totuus on ristiriidassa sen kanssa mihin uskomme.

Vanheneva ihminen on raskaana eli odottaa enkeliä, joka hänessä on tulossa esiin. Mutta monet torjuvat tämän enkelin eivätkä halua tulla sellaiseksi siten torjuen enkelin hoivaavan ja parantavan energian.

Tärkein asia vanhuuden käsittelemisessä on sen ymmärtäminen, että olet ”raskaana”, tärkein asia vanhojen ihmisten käsittelemisessä on sen ymmärtäminen, että he ovat ”raskaana”.

Ja kaunein asia on se, että odotat itseäsi syntyväksi. Hitaasti sallit oman aidon itsesi, ja hitaasti päästät irti siitä roolista, jota olet näytellyt tässä elämässä. Vanheneminen on ongelmallista vain silloin, jos et hyväksy tätä. Kuihtumista tapahtuu, kun vastustat tätä kehitystä: kun vastustat ylösnousua valoon – siihen valoon, joka olet.

Herääminen

Mitä on valo? Kun puhumme valosta, ajattelemme jotakin ulkoista ilmiötä kuten aurinkoa tai lamppua, jonka voimme sytyttää palamaan. Mutta mikä tuo valoa? Yhtenäisyys tuo valoa. Sillä hetkellä kun aurinko nousee ja yö katoaa, kaikki on Yhtä valossa. Ykseys on, kaikki on yhteydessä. Tunnemme olevamme osa maailmaa. Valo yhdistää meitä ja karkottaa pelkoa. Suljettujen koteloiden ja rajojen ja kamppailujen maailma näyttää meistä nyt epätodelliselta. Valo on ajatonta tilaa. Jos matkaa pitkin valonsädettä valon nopeudella, aika ja tila katoavat. Kaikki sulautuu ikuiseen nyt-hetkeen. Me tunnemme valon, sillä valo on rakkautta. Rakkaus yhdistää, se ylittää ajan ja tilan. Rakkaus tuo meidät takaisin alkulähteeseen, ja rakkaudessa meistä tulee alkulähde.

Vanheneminen on sitä, että kuulee alkulähteen kutsun. ”Tule takaisin luokseni, jätä erillisyyden ja pelon maailma, tule takaisin luokseni. Tämä on kotisi. Olet alkulähde. Olet universumi. Olet rakkaus.”

Salli se. Sano sille kyllä. Tule siksi, jollainen olet.
Heräämisen aika on tullut.

Hyväksy selittämätön. Päästä irti ja tunne.

Hyväksy ihme.
Sinä olet ihme.

© Gerrit Gielen

Suomennos: Tapio Närhi